En todellakaan syntynyt lenkkarit jalassa. Enkä ollut edes lapsena mitenkään lahjakas urheilussa. Koulussa minut pistettiin juoksemaan kisoihin pitkänmatkan juoksut, koska olin ainoa joka siihen suostui. Enkä suinkaan nauttinut kilpailemisesta. Olin se tyttö, joka ehdotti aina kaverilleen, että voitaisiinko juosta käsikädessä maaliin.

Lukioikäisenä kuitenkin innostuin ryhmäliikunnasta. Kesäisin poljin usein fillarilla 20 km Jyväskylään vain päästäkseni jumppaan, monesti useammaksi tunniksi peräkkäin. Ihailin ryhmäliikuntaohjaajia, haaveilin, että olisin joskus kuten he. Lukion aikana opettelin myös uimaan. Kaikki lähti vedonlyönnistä kavereiden kanssa: pystyisinkö käymään uimassa joka päivä puolen vuoden ajan. Ja minähän pystyin! Silloin päätin myös opetella vapaauinnin. Ja kyllähän sitä oppii, kun joka päivä harjoittelee. Tekniikasta ei ollut tietoakaan, mutta sisukkaasti pistelin allasta päästä päähän.

Kun sitten tuli aika hakea opiskelemaan, minulle oli akateemisen kasvatuksen saaneena selvää, että korkeakoulututkinto oli saatava, vaikka liikuntapuoli veti minua suuresti puoleensa. Päätin kuitenkin mennä puoleksi vuodeksi urheiluopistoon Tampereelle ja lähteä vasta sitten Vaasaan, jossa minua odottivat liiketalouden opinnot.

Urheiluopistossa viettämäni puolivuotta oli mahtavaa aikaa. Urheilimme kaiket päivät, ja opiskelimme liikunnanohjausta, fysiologiaa, anatomiaa ja valmennusoppia mahtavassa porukasssa. Puolenvuoden jälkeen olin paremmassa kunnossa kuin koskaan ja esiintymispelkoisesta tytöstä oli tullut ryhmäliikuntaohjaaja.

Seikkailua, maratoneja, uintia ja pyöräilyä vuorilla

Ensikosketukseni kestävyysurheiluun tapahtui Vaasassa tutustuessani Milkaan, opiskelukaveriini ja tulevaan parhaaseen ystävääni. Hän oli jo kilpaillut menestyksekkäästi hiihdossa ja triatlonissa. Milka kysyi minua mukaan seikkailu-urheilujoukkueeseen. Sanoin heti kyllä, vaikka minulla ei ollut mitään hajua lajista. Pääsimme mukaan 2003 Lapin Kulta Challengeen, kaksipäiväiseen kilpailuun Kilpisjärvellä. Kokemus oli huikea ja siitä eteenpäin kävimme kesäisin seikkailu- ja multisport-kisoissa. Nuo kisareissut parhaimpien ystävieni kanssa ovat muistoja, joita tulen vaalimaan aina. Samalla tutustuin Pohjois-Suomen luontoon ja aloin ymmärtää, mitä kestävyysurheilu todella tarkoittaa.

Samaan aikaan syntyi unelma maratonin juoksemisesta. Vuonna 2007 päätimme lähteä Tukholmaan juoksemaan. Olin päätynyt tuolloin myös täysipäiväisesti liikunta-alalle töihin. Siitä jalostui ajatus maratonkoulusta. Ensimmäisenä vuonna ryhmiä oli yksi, seuraavana kaksi, ja siitä eteenpäin ohjasin useampia juoksuryhmiä ympäri vuoden. Vuosittain järjestin ryhmämatkan Tukholmaan ja juoksin usein jäniksen korvat päässä asiakkaideni kanssa. Lisäksi osallistuimme vuosittain lukuisiin muihin lähiseudun juoksutapahtumiin. Yhdessä harjoitteleminen ja kokemusten jakaminen on parasta mitä tiedän!

Vaasassa toimii muuten loistava masters-uintiporukka, jonka mukaan uskaltauduin harjoittelemaan samoihin aikoihin ensimmäisten lyhyen matkan triathlonkokeilujeni kanssa vuonna 2008. Huikea treeniporukka, yhteiset treenileirit ulkomailla ja Suomessa saivat minut todella innostumaan uinnista. En koskaan tavoitellut huippu-uimariksi, vaan nautin suunnattomasti mukanaolosta, uusista kokemuksista ja ystävistä. Ja ehkä samalla opin uimaankin hieman paremmin.

Pyöräilystä innostuin oikeasti vasta, kun 2009 sattumalta eksyin mukaan Ilkka Järvimäen järjestämälle juoksu- ja pyöräilylomalle Gran Canarialle. Rakastuin maantiepyöräilyyn vuorilla! Palaan yhä usein noihin samoihin maisemiin pyöräilemään - viikon päästä mennään taas Hymiö smile Kerran reissulla mukana ollut pyöräilijä kysyi matkan jälkeen, haluaisinko lähteä mukaan Tour De Transalp -kisaan 2010. Halusin! Tuo seitsemän päivän kisa Etelä-Itävallasta Gardajärvelle Italiaan Alppien läpi oli yksi elämäni huikeimmista kokemuksista. Reitin varrella kiipesimme yli 20 000 nousumetriä ja maisemat olivat jotain, mitä ei voi sanoin kuvailla. Ne pitää kokea. Kun viimeisen päivän etappi alkoi laskea kohti järviä, näky oli huikea ja tunne aivan käsittämätön. Tein sen! Nyt tiedän, että tulisin kokemaan tuon tunteen vielä uudelleen.

Vuonna 2010 suoritun myös ensimmäisen puolimatkan triahlonin Joroisilla. Kokemus oli onnistunut ja innostuin todella triathlonista. Ennen tätä olin edellisenä ja samana vuonna käynyt tekemässä pika- ja perusmatkoja muutaman. Mutta tiesin, että pidemmät matkat olisivat minun juttuni. Unelma täydenmatkan tekemisestä oli syntynyt. Ajattelin, että teen sen viimeistään kun olen 30-vuotias. No, enpä ajatellut silloin, että harrastukseen voisi tulla hiukan taukoa...

Tauko voi tehdä hyvää

Kun ohjaa liikuntaa työkseen toistakymmentätuntia viikossa, haluaa juosta maratoneja, käydä seikkailu-urheilu- ja triathlonkilpailuissa, niin on jälkikäteen selvää sanoa, että liikahan voi olla liikaa. Aika pitkä kynttilä minulla on ollut, kun ei se kerennyt aivan loppuun palamaan, vaikka kovaa vauhtia poltin sitä kummastakin päästä. Onneksi tajusin jarruttaa ja päätin jättää tavoitteellisen harjoittelun ja treenailla ilman suurempia tavoitteita.

Jätin hetkeksi liikunta-alan työt 2011 ja lähdin kokeilemaan markkinointipuolen töitä. Vajaan vuoden jälkeen ikävä liikunta-alan töihin oli kuitenkin liian kova, joten vaihdoin korkkarit ja jakkupuvun takaisin trikoisiin ja lenkkareihin. Osoite oli tässä välissä vaihtunut Turkuun ja päätin jatkaa liikunta-alan töitä yrittäjänä. Triathlon pysyi mukana viimeiset vuodet sen verran, että keväisin kävin lomalla etelässä treenailemassa ystävien kanssa ja Joroisilla kävin kokeilemassa puolimatkan kisassa, että vielä selvisin matkan maaliin.

Viime kesäkuussa ystäväni soitti ja kysyi, lähdenkö syksyllä Ironman Barcelona -kisaan. Vastasin kyllä. Haaste oli pitkästä aikaa sellainen, että sitä varten oli treenattava. Treeniaikaa oli kolme kuukautta, mutta tiesin peruskuntoni olevan ihan hyvällä mallilla. Uskaltauduin Turun Urheiluliiton treeneihin mukaan ja sain kallisarvoisia neuvoja ja apuja kokeneilta triathlonisteilta. Tavoitteellinen treeni tuntui pitkästä aikaa hyvältä ja oli palkitsevaa huomata kunnon kehittyvän.

Barcelonan matka oli yksi mahtavista kokemuksista, mitä liikunta on elämääni tuonut. Kisa meni käsittämättömän hyvin ja se tunne, kun juokset maaliviivalle ja kuulet ”You´re an Ironman”, on huikea! 13 päivää kisan jälkeen täytin 31 vuotta.

Nyt treenailen innokkaana kohti tulevan kesän seikkailuja. Matka maratonkoululaisteni kanssa Kööpenhaminaan, triathlon matkoja Suomessa ja täydenmatkan kisa Euroopassa. Treeniseuraa saan nyt myös avopuolisostani, joka on onnekseni innostunut mukaan lajiin.

Meillä ei siis enää seiso vain yksi pyörä olohuoneessa, vaan usein kaksi. Viikon kohokohtia ovat yhteistreenit Turun Urheiluliiton triathlon-porukan kanssa. Kun valmentaa ja ohjaa muita liikkumaan, on mahtavaa mennä treeneihin, jonka joku muu on suunnitellut ja saada itse opastusta.

Olen oppinut treenaamaan rennolla otteella ja nautin todella harjoittelusta. Pääasia on, että nauttii matkasta kohti tavoitteita. Ja niinhän se on, että itse matka on määränpää.

Share This!

Sunnuntaistoorit